Syystä tai toisesta asioiden ylläpito on haastavaa.

Se lähtee molemmin puoleisesta kiinnostuksesta, tahdosta pitää yhteyttä ja halusta kuulua toisten elämään, tavalla tai toisella. Mitä sitten, kun yhteydenpidosta ja kiinnostuksesta tulee yksipuolista? Mitä sitten kun pitkästä aikaa tavatessa kommentoidaan suureen ääneen ettet oo soitellu, etkä käyny kylässä? Vastaisin, että et oo vittu itsekään.

Jossain vaiheessa se kiinnostus lakkaa toiseltakin puolelta. Ei mua kiinnosta tietää. Pitäis nähdä useammin ja niin edelleen. No nosta se ahteri ylös tai edes luuri korvallesi, siitä on hyvä aloittaa.

Sokerina pohjalla. Se suorastaan kyrpii, kun sovituista jutuista ei pidetä kiinni. Eikä pakeista edes ilmoiteta. Eikä edes vaivauduta selittämään. Se saamattomuus on niin kuvottavaa. Eihän me olla mitään velkaa kenellekään, ei edes sitä selitystä. Tekosyitä kyllä löytyy, mutta kuka niitä haluaa kuulla?

Pienillä eleillä voisi korjata paljon. Pakkeja voisi joskus vaikka paikata vastaehdotuksella. Oma-aloitteisuus on myös hyvin tervetullutta.



Olen tässä suhteessa kaikin puolin ihan keltanokka.


Ylläpidon lisäksi pitäisi vielä kiinnittää huomiota siihen, että suhdetta ajetaan tasapainotilassa. Eli syötteen ja tuotteen määrät pysyvät jokseenkin molempia tyydyttävällä tasolla. Kattila kuumuu yli jos koetat ajaa sitä panostamatta raaka-aineita oikeassa suhteessa. Ja tuotteita ne on poisteetkin, niitä sanotaan nykyään sivutuotteiksi. Prosessi kannattaa paremmin, jos osoitat niitäkin kohtaan arvostusta ja kiinnostusta. Hyötysuhde kohenee.

Suhdepsykologiaa insinööreille.

Tentiin lukemista ei kannata aloittaa liian ajoissa. Koska silloin on jo puolessa välissä viikkoa kyllästynyt koko powerpoint-kalvojen pläräämiseen ja ehtii perjantaihin mennessä jo unohtaa mitä maanantaina oppi. Ja jos aloittaa hyvissä ajoin, voi koko ajan keksiä muutakin tekemistä tekosyyllä "mullahan on vielä paljon aikaa": Ja itseasiassa mulla on paljon aikaa, yleensä aloitan perjantaitenttiin valmentautumisen vasta nyt, kun kyllästyspiste on jo huipussaan.

Turhauttaa istua sisällä, mutta koska viime viikon kuume ja tämän viikon köhä pitää minut poissa liikunnallisista ympyröistä, ei muita vaihtoehtoja juuri jää jäljelle.

Olen 8 ov:tä ja johtopäätös-kappaletta vaille valmis. Mitä sitten?

Sitten musta tulee siirtolainen ja kaukosuhteilija. Lähden leikkimään pätevää susirajalle loppuvuodeksi. Kämpän hankkiminen vaan tuottaa hieman päänvaivaa, sitten kun ei oo enää opiskelija, niin ei saa halpoja soluja. Ja jos paikkakunnan asuntomarkkinat on noinkin kuumentuneet, joutuu maksaan pitkän pennin :P Ja kaikkee ja hitto kun joutuu suunnitella niin pitkälle ja tarkkaan. En osaa.

Tisseistä kirjoitin jo edellisen merkinnän kommenttilootaan. Kirjoitan vielä tähän: TISSIT! Ne löytyy joka toiselta, yleensä kaksin kappalein vieläpä.

Back to the tenttikansio..

Monta rautaa tulessa, mutta koskaan ei ole liian kiire, jotta jättäisi osallistumatta "keskusteluun". Toivoisin N:n tarjoavan kommentointimahdollisuuden, niin dialogimme välittyisi useammille :)

Siinä olen samaa mieltä, että hoikkuus on lihavuutta parempi vaihtoehto. Näin siis minunkin mielestä. Minä haluan olla ennemmin hoikka kuin plösö. Tietysti. Mutta ennenkaikkea haluan näyttää (ja tuntea) terveeltä. Siinä mielessä N, et kuulosta yhtään epäterveeltä etkä -normaalilta, ainoa mikä voisi arveluttaa on se, jos alat janota hoikkuutesi huomiointia muilta ihmisiltä.. Jos hoikkuuteen pyritäänkin muiden kuin oman hyvän olonsa takia, mitä sitten?

Syömishäiriöt ja proana näyttävät kuuluvan enimmäkseen nuorten pikku perfektionisti-neitien elämään. Ehkä se on nuoren hätähuuto aikuistumista vastaan - kasvavista muodoista halutaan eroon ja kuihdutaan kasaan. Toinen vaihtoehto muotojen peittelemiseksi on alkaa poikatyttö-hiphoppariksi ja verhoutua XL-huppareihin.

Muotojen peittelyn lisäksi kuvittelisin, että liiallinen laihuus on merkki pahasta olosta siinä missä äärimmäinen lihavuuskin. Lihava ihminen on ihan yhtä huomiota herättävä kuin liikalaihakin ja kumpikaan ei tosissaan voi väittää välittävänsä terveydestään. Anorektisen laiha teinityttö on kenties huomiota vailla - poikkeavalla ulkomuodollahan sitä saa.. oli se sitten positiivista tai negatiivistä, mutta huomiota kuitenkin. Mistä se huomionkipeys sitten johtuu? Siihen on varmasti omat syynsä, joita en jaksa edes pohdiskella.

Ehkä mun pitää selvittää tälle asialle myös ammatillisempi selostus.. Sitä odotellessa.

Pariutuminen on pop. Kunnatkin liittoutuu. Tehtävät tehdään kahdestaan. Salilla vuorotellaan ja eskarilaiset kulkee parijonossa.

Kohtasinpa sattumalta vielä omituisemman pop-ilmiön, johon en ole aiemmin törmännytkään - Proana. Jotkut unelmoi omakotitalosta tai maailmanympärimatkasta, toiset nälkäkuolemasta. Miten vaan. Mutta on se kumma jos ei muuten saa huomiota osakseen. Kauhistus sentään.

Joku on läiminyt mua järjestelmällisesti pesäpallomailalla päästä varpaisiin. Uuden harrastuksen myötä nimittäin löytää usein uusia lihaksia, joiden olemassaolosta on hädin tuskin ollut tietoinen. Mutta kivusta, särystä ja ihan vaan tavallisesta liikkuvuuden puutteesta huolimatta oon erittäin innoissani. Musta tulee isona vielä akrobaatti. Että Om vaan.

Muutaman kuukauden ponnistelu ja lakkaan olemasta opiskelija. Miten sitten määritän itseni? Olenko sitten aivan täysin ENTINEN opiskelija tai yhä mieleltäni opiskelija? Kenties työtön ja sitä häpeävä? Ehkä joku konsultti tai projektipäällikkö tai asiantuntija tai koordinaattori tai nuorempi insinööri, en ainakaan tutkija. Ehkä hetken ylpeä saavutuksesta, mutta luultavasti enemmän sekaisin ja hämilläni tulevasta. Mikä minä olen kun lakkaan olemasta opiskelija?

Mutta se ei ole tämän päivän murhe. Se saa korkeintaan muhia vaiennettuna alitajunnassa..

Tulisipa oikea talvi. Sukset odottaa kellarikopissa ja ihana kaiken-pitävä-vaan-silti-hengittävä takki naulakossa. Saisko niitä käyttää pian, please.

UV-tavoitteet (ei siis lupakset) on urheilullisia. Sohvaperunoja ei suvaita.

        Osaan kuunnella tarkasti, mutta muistini on kelvoton.

Matka oli hyvä, vaikka olinkin kelvoton shoppailija. Paras ostos löytyi Helsinki-Vantaalta jo lähtöpäivänä, kun viimein huomasin Missä on Laila. SItä piti toistaa jo reissussa, vaikka laptopin kaiuttimet eivät oikein tehneet oikeutta teokselle.

Matkustamisessa parasta on palata kotiin. Ensitöikseni nuuskin kylmää ulkoilmaa ja join tuttua vettä suoraan hanasta. Pullotettu mineraalivesi on tunkkaista. Ja kohokohta - aukaista kotiovi ja tuntea tuttu tuoksu. Kaikki kodit tuoksuu erille. Yleensä joko huuhteluaineelle, asukkaan tuoksulle, lemmikille, lempiruoalle, tupakalle tai niiden kummalliselle seokselle. Omansa tuoksun aistii vain, kun on hieman pidempään poissa.

        MItä tahansa minusta odotat
        Sitä en ole
        Mitä tahansa minusta haluat
        Et taida saada kuitenkaan


Äiti oli taas muuttanut mieltään. Olenkin miettinyt miksi ihmeessä mä olen tuskallisen jossitteleva ja päättämätön toisinaan..

Mood: tired

Oon ollu laiska ja jättänyt päivittämättä. Ehkä siksi, ettei oo mitään sen suurempaa sanottavaa. Ainakaan semmosta mitä viitsisi nettiaalloilla jakaa. On täällä kyllä tapahtunut kaikenlaista, mistähän sitä viitsisi aloittaa..

Lopetin tupakoinnin kokonaan. Aiemmin laskin montako päivää edellisestä savukkeesta oli kulunut, ajatusmalli "poltin viimeksi 10 päivää sitten" on muuttunut tähän: lopetin 9 päivää sitten. Ja olen siitä hemmetin ylpeä. Typerä kännitupakointi saa nyt jäädä, krapulatkin on helpompia :D

Kun ei ole kirjoittanut hetkeen, on sanatkin hukassa.

Tai ehkä ajatus on katkonaista eilisten törttökännien takia. Kännissä olin ääliö, mutta tajusin sen itsekin ja jätin baareilun välistä. En muista kahdesta automatkasta mitään.. Toinen kerta kun juon itselleni Black Outin. Hippalot oli oikein mainiot. Oli monta ihanaa uutta ja vanhaa ystävää ja loistokkaat jutustelut. Lisää juhlia, kiitos! Pitäis keksiä joku syy kutsua kaikki ihanat joskus tänne.

Musta tulee kolmikertainen kummi, kunhan Ystävän pienet päättävät tulla maailmaan.. ja tästäkin olen niin iloinen!

Muistin taas mitä on ikävä. Sen muistaminen oli pääasiassa positiivinen kokemus. Keskityinkin lähinnä hymyilemään omalle typeryydelleni ja annoin ikävän velloa. Se tuntui vain niin oikealta.

Lällyä.
Imelyyttä.
Söpöstelyä.

Mood: happy

Miksi netissä on koukuttavia juttuja?

Miksi aika ei riitä vaikka kuinka oon ollu ahkera?

Miksi en näytä enää vuodentakaisessa passikuvassa itseltäni?

Miksi salin puntari kettuilee mulle !!?

Miksen jo aiemmin tajunnu, että oon muutakin kuin kiva?

Miksen luottanut taitooni lukea rivien välistä?

Miksi kaikki eteläeurooppalaiset miehet on Semmosia?

Miksi mulla on 4 eri things-to-do-post-it:iä?

Miksen oo jo lukemassa loistavaa kirjaa mielensyöjäkaloista?

Miksen rupea akateemiselle alalle?

Miksi ostin juonteita ennaltaehkäisevää voidetta?

Mood: working

Musta tulee kohta taas hieman vanhempi. Ehkä myös fiksu ja kypsä. Kenties kärsivällinen tai jopa aikuinen. Silti saan varmasti jatkossakin kaivaa tiettyjen maksutapahtumien kaveriksi ajokortin.

Hitaus on lahja. On onnea herätä monen torkutuksen jälkeen ja tehdä aamutoimet omaan tahtiin. Juoda maitokahvia korpun kera sitä mukaa kun kääntelee lehden sivuja. Kun on tarpeeksi hidas, voi nähdä ne ensimmäiset ruskan merkit ja tajuta kesän päättyneen ennen ensilunta. Joko saa pitää talvisaappaita?

Ollaan nähty säännöllisen epäsäännöllisesti treffien merkeissä. Ihmiset ovat tietysti kuulleet huhuja ja uteliaista uskaliaimmat kyselevät jopa. Tiedoksi vaan, ei me mennä missään. Ei me olla puhuttu "meistä". Me kierretään varovasti varpaillaan ja varotaan sanomasta muuta kuin mukava, kiva ja hauska. Ajatukset niiden monien monien sanojen takana jää salaisuudeksi.

"oli kivaa tänään"

"tehdäänkö ensi viikolla jotain hauskaa"

"oli mukava jutella"

Vaikka sanat on tunnustelevia, ilmeet ja eleet kielivät myös jostain muusta. Miksi huviksemme hakeutuisimme koko ajan kosketusetäisyydelle?

Mood: calm

Kirjoitin juuri merkinnän, jonka sisältö ei olisi kiinnostanut ketään. Joskus on parempi olla kertomatta yhtään mitään. Tai pukea ajatukset iltapuvun sijasta minihameeseen.



Työ etenee.

Tulotaso laskee.

Edellinen motivoi kursimaan loputkin opinnot kasaan.

Niinpä otin ensimmäisen tunnustelevan askeleen kohti tavoitetyöpaikkaa.



Muuten mä junnaankin paikoillaan. Mutta mihinkä tässä kiire? Matkustaminen on kivaa vaikken koskaan perille pääsisikään. Miettikää nyt sitä tunnetta, kun kone kiihdyttää täyteen vauhtiin ja nousee kohti korkeuksia. Se oikein kouraisee.. sisäelimiä myöten. Matkalaukkujonossa tunne onkin jo ihan toisenlainen. Terminaalit on tunkkaisia.

Mood: mellow